Nyt oli edessä matkan kohokohta, Geirangerin vuonon reitti. Edellinen yö oli nukuttu mökissä, koska illalla oli sateista ja piti saada kamppeita kuivaksi. Aamu oli vuonon rannalla usvainen, mutta aurinkoinen, joten se lupasi päiväksi hyvää.
Nyt liikuimme Stryn kunnassa, jossa on pohjoismaiden ainoat kesälaskupaikat. Ajoimme hiihtokeskukselle lähtevän tien ohi. Syksyllä sesonkia ei ole, joten matkan varrella oleva hotelli oli tyhjänä. Varsianainen sesonki on alkukesästä, jolloin rinteessä on hyvälaatuista firnilunta.
Dalsnibba
Meidän päämääränä oli ensin Dalsnibba. Sinne johti jo 1939 rakennettu maksullinen Nibbevegen. Tie kohosi aina 1476 metriin. Tätä hyvin kunnossa pidettyä turvallista tietä oli ilo ajaa. Ylhäällä oli suuri asvaltoitu parkkipaikka ja turistien palvelukeskus, myymälä, kahvila ja vessat.
Ylhäältä oli aivan uskomattomat näkymät Geirangerin vuonoon. Tuuli aikalailla ja piti laittaa takkia, pipoa ja hanskaa. Kaikkilla turisteilla oli kamerat kaulassa ja japanilaisilla vielä selfievarret kännyköissä.
Viivyimme Dalsnibballa ainakin kaksi tuntia kuvaten joka ilmansuuntaan. Kaikissa suunnissa näkyi lumisia vuorenhuippuja. Paras näkymä oli luoteeseen, johon laskeutui Geirangerin vuono. Tutustuimme myös myymälään, jossa ei ollut kuin normaalia krääsää.
Myymälän seinällä oli laite, jonka avulla sai selville ympärillä olevien vuorien korkeudet ja etäisyydet.
Sitten laskeuduimme kohti Geirangerin kylää mutkaista tietä pitkin. Pysähdyimme välillä kuvaamaan yhtä putousta. Ennen vuononpohjaa oli vielä yksi näköalapaikka.
Tänne oli bussiliikenne satamasta ja hurja vilske, koska satamassa oli suuri amerikkalainen Celebrity Cruiserin risteilijä. Tältä korkeudelta oli parhaat näköalat vuonoon.
Trollstigen
Trollstigen on vanha vuorenylitystie Geirangerin vuonoon. Tiellä on pitkät historialliset perinteet. Jo 1700 luvun loppupuolella avattiin ensimmäinen jalan kuljettava tie. 1900 luvun alussa oli jo ratsutie ja 1916 aloitettiin rakentamaan nykyistä teitä. Kuningas Haakon VII avasi Trollstigenin käyttöön 31. heinäkuuta 1936.
Tie on kokonaan auki vain kesäkautena ja silloin liikenne on vilkas. Kapealla tiellä on 11 neulansilmämutkaa ja jyrkkyys 9 prosenttia. Tämä tie tuntui todella vaikealta juuri noiden mutkien vuoksi. Onneksi meidän aikana ei ollut paljoa vastaantulevaa liikennettä.
Mutkittelevan tien päässä oli suuri näköalatasanne, jonne olivat tulleet myös ristelijän matkustajat ihailemaan. Tätä kuvaa en olisi saanut ilman 14 mm objektiiviä, niin laaja oli näkymä vuononmutkassa.
Vähän ylempänä oli vielä toinen suuri pysäköintialue, jossa kävi turistibussit kääntymässä.
Ylitimme vuoren ja laskeuduimme vuonoon, lautalla yli ja taas kiipeämään ylöspäin. Nyt oltiin Rauman kunnassa. Ylitimme Reinheimenin 63 tietäpitkin. En löytänyt tälle paikalle kartalta nimeä. Mutta taas oli nähty paljon vaivaa näköalapaikan vuoksi. Kun tästä aukosta kurkki maisemia, niin vähän pelotti. Alla muutama sata metriä tyhjää.
Tämän päivän reitillä oli useita lauttoja. Lauttamaksut henkilöautosta, kuskista ja yhdestä matkustajasta olivat n. 100 NOK (12 €). Sattui matkalle yksi pidempi pysähdys kun kapea tie oli suljettu onnettomuuden vuoksi. Moottoripyöräilijä oli suistunut tieltä.
Ilta alkoi jo pimentyä ja matkaa suunnitellulle leiripaikalle oli vielä 36 km. Päämääränä oli Budin kylä meren rannalla. Perille päästiin, kun tuli pimeää.
Atlannin meritie
Seuraavana aamuna lähdimme ajamaan pitkin Atlannin rantaa. Ensimmäisenä pysähdyimme toisen maailmansodan aikaiselle saksalaisten rakentamalle tutka- ja tykkiasemalle. Näitähän riittää Norjan rannikoilla. Paikkana tämä oli tehtävään hyvä, koska näkyvyys merelle oli melkein 180 astetta.
Pysähdyimme kuvaamaan vielä muutaman kerran mielenkiintoisia paikkoja ja sitten suuntasimme Trondheimin kautta kohti Ruotsin Årea.
Kohti kotia
Åreen saavuimme illan suussa ja pysähdyimme ruokailemaan. En ollut käynytkään koskaan Åressa ja se vaikutti isolta hiihtokeskukselta. Trondheimista tänne ole yllättävän vähän matkaan.
Seuraava etappi oli kohti Suomea läpi Ruotsin tuntureiden. Viimeinen yöpymispaikka oli tiukassa. Löysimme sen vasta klo 01 yöllä. Vanha tien pohja, johon oli vähän vaikea saada telttakiiloja kiinni. Viimeiseksi yöksi tuli vielä tähtitaivas, joten kuvasimme senkin.
Aamulla herättiin siihen, kun joku pysäköi auton meidän lähelle ja jätti aasianlaisten näköisiä marjanpoimijoita paikalle.
Teimme aamupalan ja suuntasimme kotiin.
Tässä matkan viimeinen kuva. Otettu 5.9. klo 1.40. Valotusaika 30 sec, aukko 2.8, 14 mm objektiivi. Kuvan alareunasta näkyvät pilvet, jotka sitten peittivätkin näkymät. Jatkuu ehkä ensi vuonna. Vielä on yksi nurkka katsomatta.
Kameran takaa 
